Lauantaiaamu ja miksei koko viikonloppukin on mukava aloittaa muistellen kaikkea sitä mitä ei tiedä tehneen edellisyönä tuolla ulkona, jossain. Pitää vaan toivoa ja rukoilla, että kehenkään muuhun kuin omaan päähän ei ole sattunut. Ei ole hauskaa huomata jälleen kerran, että onkin vain pelkkä kuolio. Ja rahatkin meni taas.

 

Itsetutkiskelun työkaluiksi käykin varsin mainiosti mm. Leevi and The Leavingsin pehmeän pessimistinen ja ah, niin elämänmakuinen tuotanto tai Raptorin aina niin pudottavat lyriikat sieltä jostain nuoruudesta kun kaikki oli vielä hyvin ja nurkan takana tuntui olevan jotain mitä odotti ilolla. Ehkä näiden avulla ikuisuuskysymykseen "Miksi taas piti?" löytyy se kauan kaivattu vastaus, tai sitten ei.

 

Henkisen tuskan, itsesäälin tai -ruoskinnan helpottamiseen voi sen sijaan käyttää mm. Kotiteollisuuden nettisivujen päiväkirjoja joista voi todeta huoletta: "Enhän minä olekaan suurkuluttaja", Rambot 1,2 ja 3 jotka kääntävät aivojen virtanappulan viimeistään off -asentoon, tai suurta mielihyvää aiheuttava leffapoiminta Renny Harlinin tuotannon top 5 huonoimmat, vaikkapa Ajettu...se on jo aikamoista roinaa. Niitä katsellessa tulee aina kummasti tokaistua "Olisinhan minäkin osannut tehdä tuon paremmin, vaikken Geenaa olekaan ajellut". Siihen päälle pari Kaurismäen leffaa ja Silvouz Plait - se on aika pitkälti siinä. Asiat voisivat olla siis huonommin!

 Ehkä suurin bonus tällaisessa Via Dolorosa –tyyppisessä viikonlopussa on se, että vaikka tunneskaalat vaihtelevatkin mollista duuriin, odotettu elinikä vähenee muutamalla vuodella ja poltettujen siltojen määrää ei pysty taaskaan laskemaan sormin, niin ainakin maanantaita on yhtäkkiä ikävä ja ne kuuluisat elämän pienet asiat, niin kuin vaikka läikkymätön aamukahvi tai kukistettu päänsärky saavatkin yhtäkkiä monumentinomaisen roolin muuten niin nuhruisessa, iskuja kokeneessa elämässä.  

Tässä avautui Herra A.