Moni tietääkin, että allekirjoittanut oli pienessä leikkauksessa muutama viikko sitten. Leikkaus itsessään meni ongelmitta, hoito Nemocnice Na Františku´ssa (perustettu vuonna 1354!) Prahan Josefovissa oli ensiluokkaista, välineet ja puitteet moderneja ja homma pelasi niinkuin oli sovittu.

Kotiin lähdön päivänä hoitaja toi laskun ja ilmoitti että pitää tulla takaisin osastolle yhdeksän päivän päästä tikkien poistoon. Maksoin laskun, 300kc viidestä päivästä ja jäin sitten katselemaan hoitajaa, joka selvästi oli näkemiin sanomassa. Minä kysyin, että eikös minun pitäisi saada jonkinlainen lappu töihin sairaalassa olosta ja tietoa sairasloman pituudesta ja sen sellaista. Hoitaja katseli tyhmänä, että ihan oikeastikko tarvitset sen täältä. Ilmoitin, että kyllä taidan sellaisen tarvita. Hoitaja ilmoitti, että he eivät voi laittaa LEIMAA paperiin, mutta mene ensiapuun, siellä voivat. Klenkkasin siitä sitten ensiapuun kolmekerrosta alaspäin, sain leiman paperiin ja takaisin osastolle, jossa hoitaja sitten kirjoitti sairasloman kohtaan vain sairaalassaoloajan. Taas tunsin itseni tyhmäksi, mutta sain sitten kysyttyä, että mitenkäs jatko. Hoitajalla alkoi ilmeisesti mennä hermo tälläisen ulkomaanpellen kanssa ja tiuskaisi, että mistäs sellaista voivat tietää, sillä omalääkäri tuollaiset hommat hoitaa. Niinkai sitten.

Pääsin siitä kotiin ja soittamaan omalle lääkärille, joka tietysti tiesi mistä puhutaan ja ilmoitti että nyt on tultava samantien hänen pakeilleen. Lähdin sitten klenkkaamaan bussiin ja Holešoviceen, jossa vastaanotto on. Siellä sitten lääkäri laittoi taas LEIMOJA papereihin, sain normaalin sairaslomatodistuksen ja jonkun paperin, jonka hän sanoi, että se pitää toimittaa töihin. Kysyin että hetikö vai joutaako odottaa. Taas ulkomaanpelle-katse ja vastaus: Tietysti heti. Ei kun sitten klenkkaamaan kohti Staroměstkán metroasemaa ja sillä sitten töihin jättämään tämä tärkeillä LEIMOILLA varustettu paperi HR:ään. Floralta sitten taas bussiin ja vihdoinkin kotiin, sillä jalkaa olikin jo alkanut aikalailla jomottamaan.

Sitten lepoilua aina tikkien poistoon asti ja arvatkaa oliko taas sama rumba edessä. Oli tietysti. Ensin sairaalaan, omalle lääkärille ja töihin tärkeiden LEIMALLISTEN papereiden kanssa.

Jotenkin vaan tulee mieleen, että eikö tuota tosiaankaan voi hoitaa jotenkin helpommin.

Kunniamaininta lähtee ehdottomasti sairaanhoitajaneitosten ultralyhyille työmekoille. Kun viereistä sänkyä tulee petaamaan kurotellen, pyllistellen ja kumarrellen reilu parikymppinen, tyrmäävän kaunis hoitajatyttönen, vain juuri ja juuri vesirajan peittävässä hamosessa, ei kyllä tiedä mihinkä silmänsä laittaisi. Tuollaisella vaatetuksella on varmasti parantava vaikutus paatuneimpaankin urologisen osaston potilaaseen. Kyllä viisari värähtää.

Ari